Taisto

KIIREETTÖMIEN KAVALJEERIEN KILTA






Nyt lempi tuhatkertainen

vastaamme tulvaileepi

ja hopeahäitä tanssien

nyt sielu riemuitseepi.

J.H.Erkko



ALKULAUSE



Taisto rakas


Sinä olet aina rakastanut kirjoja. Olet lukenut niitä joskus suorastaan ahmimalla. Kun luet, paneudut kirjan sisältöön ja sen maisemaan niin ettet näe etkä kuule mitä ympärilläsi tapahtuu. Tämä kyky keskittyä olennaiseen on varmasti myös auttanut sinua joskus ankeina aikoina, auttanut sinua unohtamaan hetkeksi todellisuuden. Kun olet lukemalla kohdannut toisen todellisuuden, omatkin huolet ja murheet eivät ole olleetkaan enää niin vaikeita.

Tähän asti olet lukenut pääsääntöisesti fiktiivisiä romaaneita.

Nyt sinulla on kädessäsi kirja todellisesta elämästä, sinusta. Sinusta sellaisena kun sinut ovat kokeneet ja kirjoittaneet sinun läheisesi, sukulaisesi, ystäväsi ja työtoverisi.

Oliko yllätys? Toivon, että oli. Tämän kirja tekeminen on ollut todellinen voimain ponnistus. Tarkoitukseni oli, että sinulle ei saa kertoa asiasta mitään, toivottavasti kirjoittajat ovat tämän muistaneet. Itselläni tosin on ollut vaikeaa salata tämä projekti sinulta.

Tässä, kädessäsi on työn tulos.


Antoisia lukuhetkiä!



Kirjan ideoinut, kirjoittanut ja laatinut

vaimosi Marjatta




KIRJAN SISÄLTÖ


Runo


Alkulause


Sisältö


Lapsuus


Yhteinen elämämme


Sukulaiset tietävät


Ystävät muistavat


Työtoverit muistelevat









L A P S U U S





Otteita Hannan kirjasta


Olin tutustunut vaaleaan, siistinnäköiseen nuoreen mieheen. Mielialat olivat levottomat. Olihan sodan uudelleen alkaminen alati mielissä. Ne panivat nuoret ihmiset hakemaan turvaa toisistaan. Jonkinlaista lievitystä ja vaihtelua oli lämpiminä kesäiltoina kulkeminen yhdessä tuttavaksi tulleen ystävän kanssa. Eläteltiin toiveita tulevasta pysyvästä rauhasta, joka toivottiin piankin saavutettavan ja rakenneltiin tuulentupia hellyyden kaipuussa. Kuvittelin, että näin sen kaiken tulisi alkaa. Sotilaalla oli viulu jota hän soitti hyvin. Soittoa kuunnellessani liitelin arkitodellisuuden yläpuolella. Niin kuin jokaisella, oli minullakin haaveena oma koti ja perhe.


Oli kolea kesäkuun alku kun poikani syntyi. Hän oli tavattoman kaunis lapsi, mutta pakkasi öisin itkemään. Veljeni vaimolla oli myös poika, isätön hänkin. Olihan sota vienyt veljeni jo ennen kuin hän oli ennättänyt edes nähdä poikaansa. Lapsen itku häiritsi talon väkeä.


Mietiskelin mielessäni kuten monet kerrat millaista elämäni olisi, jos olisin odottanut poikani isää. Olin saanut lastenvalvojalta tietää hänen menehtyneen sotavammoihinsa ja tulisin saamaan hänelle sotaorpoeläkkeen.


Poikani nukkui pikkusängyssä. Vedin peiton paremmin hänen pikku hartioilleen. Hän hengitti nätisti ja rauhallisesti; pieni tasainen tuhina vain kuului. Aina lastani katsellessani hänen nukkuessaan tunsin sisässäni hellyyttä häntä kohtaan ja luotin, että hänestä kasvaa hyvä ja yhteiskunnalle kelvollinen ihminen.



Olihan hän terve ja kehittyi hyvin. Musikaaliset ominaisuudet näkyivät jo aivan pienenä. Kun hän sai vaikka puupalikan käteensä, naputteli hän sillä selvää rytmiä. Äidin serkku, joka tapasi meillä poiketa, ihaili poikani rakennuspalikoitten käyttöä. Kun tämä sama mies yritti asetella palikoita pystyyn, katseli poikani vieressä. Kun eivät ne meinanneet pysyä päällekäin, napsautti Aito suutaan ja sanoi: - Mutta annappas setä ku minä laitan.



Poikani, joka oli yleensä rauhallinen, oli huomaamattamme lähtenyt kotoa jonnekin. Ennätti kulua jonkin aikaa, ennen kuin hänen poissaolonsa havaittiin. Katseltiin ja etsittiin. Hänellä oli mukava tapa joskus mennä metsän reunassa olevan ison kuusen alle ja makoilla siellä. Toisinaan hän piti siellä pienen pientä nuotiota ja tuijotti sitä haltioituneena kuin haaveillen, mutta nyt hän ei ollut siellä. Vihdoin tapasimme erään ihminen, joka oli nähnyt poikani kävelevän poispäin kotoa. Lähdin ajamaan pyörällä hänen jälkeensä. Muutaman kilometrin päässä näin pojan kävelevän tiellä kädet taskussa ja lakin lippa takanapäin niskassa. Olin sanonut hänelle jotain pahaa ja sen takia hän aikoi mennä veljeni luo, joka oli tullut Kanadasta Suomeen perheensä luo. Lapseni - kai isänkaipuussaan - kiintyivät veljeeni, jolla itsellään ei ollut poikia, vaan ainoastaan kaksi tytärtä.



lapseni saivat käydä koulua ja menestyivät siellä. Pojallani oli jo vakituinen virka. Hän oli myös äidilleni hyvin rakas, kuten kaikki äitini lastenlapset. Hän oli onnellinen poikani johdosta.



Kun Aito oli kotona, hän oli aina huolehtinut saunan lämmittämisen. Koska hän oli ahkera lukemaan, saattoi hän saunan lauteilla maaten unohtaa lukuunsa syventyneenä lisätä puita pesään niin, että joutui joskus sytyttämään puut uudelleen kun edelliset olivat palaneet loppuun ja hiiletkin sammuneet. Tuleen tuijotellen mietin kaikkea mennyttä. Tapahtumat kiertyivät kuin pitkänä nauhana muistoissani.



Talletin kauan pientä punaista puuautoa, jonka poikani oli kerran nikkaroinut. Se oli rakas muisto, kuten hänen tekemänsä pyykinsurvomalastakin. Sitä käytin niin kauan kuin se kesti. Vieläkin se on tallessa, mutta on nykyisenä konepesun aikana käynyt tarpeettomaksi ja joutaa hyvin muisto-esineeksi kuten lasiset pyykkilaudatkin.













Turvallisesti äidin sylissä













Perhekuva -42 tai -43

Sisarukset -48






















Sisarukset ja kissa
























Tuula, Taisto Johanna mummo ja Hanna äiti 1951








Rippikuva





















Jatkuu..